Ystävän muistolle / In the loving memory of our friend Vernard

Tänään kokoonnuimme kuukausittain järjestettävään ilta-kappeliin, josta vastuussa oli ylistys & luovuus -kurssin opiskelijajoukko. He olivat panostaneet kappeliin paljon tuoden erilaisia elementtejä kaikilla eri aisteilla havaittaviksi. Toteutus oli kaunis, mutta kappelia varjosti erään henkilön poissaolo. Professorimme (ja kyseisen kurssin opettaja) van Horn on ollut jo kolmisen viikkoa sairaslomalla rankan taudin seurauksena ja jo yli viikon ajan häntä pidettiin koomassa, jotta hänen tilansa pysyisi jotakuinkin vakaana. Sunnuntaina saimme kuulla iloisia uutisia, että hänen vointinsa oli yllättäen parantunut huimasti ja hänet voitiin tänään herättää koomasta. Monien rukoukset kuultiin ja saimme iloita siitä ihmeestä, mikä hänen kohdallaan tapahtui.

Kun iltakappeli päättyi, saliin saapui muutama seminaarin henkilökunnan edustaja ilmeet hyvin vakavina. "Joudumme ilmoittamaan teille, että Vernard Jones on tänään nukkunut pois. Saimme tiedon samaan aikaan, kun kappeli aloitettiin." Monet meistä, itseni mukaan lukien, putosivat istualleen ja hetken epäuskon jälkeen kyyneleet nousivat läsnäolijoitten silmiin.

Ystävämme Vernard oli seminaariyhteisön vaikuttavimpia jäseniä. Koskaan hän ei kävellyt ohitse kysymättä vilpittömästi kanssaopiskelijoittensa kuulumisia. Vaikka hänen elämäänsä varjosti heikko terveydentila, hän ei antanut sen masentaa itseään. Saatoin aavistaa, että hänen terveytensä ei ehkä ole huipussaan, mutta hän loisti sellaista iloa ja valoa, etten ikinä olisi uskonut tilanteen olevan niin vakava kuin se todellisuudessa oli. Kiitollisena hän palveli ystäviään ja kouluaan asunto-koordinaattorina, urheilujoukkueiden hengellisenä neuvonantajana sekä oli mukana monessa muussa projektissa ja työssä. Sen lisäksi hänellä oli AINA aikaa ihmisille, ystävilleen, sekä myös tuntemattomille.

Minulle Vernard oli seminaarin johtajan jälkeen ensimmäinen kontakti koko North Parkiin. Soitin hänelle kesällä pariin otteeseen suorittaakseni asumiseen liittyviä maksuja, ja perheeni sekä ystäväni voivat todistaa että tulin puheluitten jälkeen aina todella hyvälle tuulelle. Vaikka en tuntenut Vernardia, hän jaksoi kiinnostuneena kysellä Suomesta ja elämästäni. Toisen puhelun jälkeen menin ystävieni luokse sanoen hilpeästi (ja hänen etelän aksenttiaan matkien) "Vernard Jones is awesome! I can tell you I like him already!" (V. J. on mahtava! Voin jo nyt kertoa tykkääväni hänestä todella paljon!). Ja kun saavuin paikan päälle, hän piti huolen että asunnossamme oli minulle edes sänky valmiina. Seuraavana päivänä kun hän kuuli ettei minulla ole peittoa, tyynyä tai lakanoita, hän hankki jostain minulle aivan uuden setin kaikkia edellä mainittuja asioita ja kiikutti ne vielä asunnolle ennen puolta yötä. Kun erän ystävä kysyi kerran häneltä, miten hän jaksaa hoitaa työtään niin innolla ja tunnollisesti, Vernard katsoi ystäväänsä ja vaatimattomaan tapaansa totesi "I'm just blessed to be a blessing".

Viime viikko oli todella rankka minulle. En ole koskaan kokenut sellaista koti-ikävää, joka hyökkäsi aivan yllättäen päälleni. Oloni oli vain yksinäinen, kuten nyt muukalaisella vieraassa maassa voi olla. Keskiviikkona vaeltelin hieman alla päin pitkin seminaarin käytäviä ja pysähdyin lukemaan jotain julistetta seinällä. Hetken päästä kuulin takaani iloisen "Nelli-Maaria!", vahvalla aksentilla mutta melko oikein äännettynä. Mietin kuka ihme takanani saattoi olla, kuka muka tietää ja muistaa koko nimeni... Ja kuten voitte arvata, se oli Vernard. Tuona ankeana päivänä ja rankan viikon keskellä, hetken verran Vernard sai minut tuntemaan että joku tuntee minut ja joku on iloinen siitä että olen täällä. Vielä viime lauantaina kävellessäni kotiin hyväntekeväisyyskonsertista, näin Vernardin juttelemassa kadulla Timin kanssa ja hän omaan uskolliseen, alati iloiseen tyyliinsä heilautti valtavaa kättään tervehdykseksi. Tämän jälkeen en enää häntä tavannut.

Kun kuuden jälkeen saimme tiedon tapahtuneesta, koko kampus lamaantui. Meitä oli vain osa tässä kappelissa seminaarilla, mutta saman tien ja seuraavan tuntien aikana väkeä alkoi virrata paikalle selkeästi tyrmistyneinä ja monet vuolaasti itkien. Vaikka Vernard oli ollut seminaarissa vasta tämän vuoden alusta asti, hän oli tullut meille kaikille tärkeäksi. Kuten dekaanimme Deb sanoi, palkatessaan keväällä Vernardin asunto-koordinaattoriksi, hän tiesi että tällä henkilöllä tulisi olemaan valtava vaikutus yhteisöömme. Kokoonnuimme kaikki kappeliin, ei pelkästään seminaarin väki vaan myös hänen luotsaamiaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajia, yliopiston kiinteistön huoltohenkilökuntaa, läheisiä ystäviä, seurakuntalaisia ja monia muita, joille tämä rakastettu veli oli tullut tärkeäksi. Saimme jakaa toisillemme yhteisiä muistoja ystävästämme muutaman tunnin ajan. Itkimme, nauroimme, lauloimme, rukoilimme ja jaoimme yhdessä tämän menetyksen keskenämme.

Elämä kuitenkin jatkuu. Vernard ei ole enää kanssamme, mutta saamme luottaa siihen että hän on nyt siellä, missä ei ole enää kipua, kärsimystä ja kyyneliä. Tai kuten eräs hänen ystävistään kyynelten keskeltä nauroi, "nyt Vernard on siellä, missä hän saa syödä mitä tahansa huolehtimatta verensokeristaan". Kaikki ne kokemukset ja kertomukset tästä lähimmäisen rakkautta loistavasta veljestä saavat nyt olla inspiroimassa ja ohjaamassa meitä North Parkilaisia olemaan muille ihmisille sitä, mitä ystävämme oli meille.

(Minulla ei ole harmikseni yhtää hyvää kuvaa Vernardista. Tässä kuvassa hän on violetissa paidassaan avaamassa lukuvuotta ensimmäisen päivän kappelissa. Alla hän kävelee keskellä kuvaa sinisissä vaatteissaan takaisin tutustumispäivän urheilu- ja ulkopelitilaisuudesta.)

Today after the evening chapel our seminary community got the devastating news, that our friend and brother Vernard had passed away. As people started gathering at Isaacson chapel, we had the opportunity to share our memories of this always encouraging and uplifting man. I got to share how important he was for me in making me feel welcome at NPTS: how he would take care that I got a pillow and a blanket during my first days here and how last week when I felt alone and isolated in this new country and city, he'd greet me in his joyful way "Nelli-Maaria!" (I really had to turn around to see, who was this person who knew and actually remembered my whole name). As we got to hear, Vernards impact in out community was enormous. It's truly sad to think that he won't be among us anymore, but I think that everyone who knew him and got to hear all the wonderful stories about him today at the chapel, was challenged and inspired to continue his legacy - trying to be to others, what he was for us.

Even though I got to know Vernard only for a couple of months, I truly miss him. At the same time it brings me comfort, that our friend has arrived home, where there is no pain or tears. May his memory live with us, until we meet again some day.

Ystävämme Vernardin muistolle. In the loving memory of our friend Vernard.

Nelli