"Precious Lord, take my hand"

Tuskin kukaan meistä arvasi syksyllä, millainen lukukausi meillä olisi edessä. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet monelle meistä rankat, sillä opiskelutoverin lisäksi kolme opiskelijaa menetti jonkun perheenjäsenensä kahden päivän sisään Vernardin kuolemasta. Ja professorimme, josta mainitsin edellisessä postissani ei ole vieläkään herännyt koomasta. Sen sijaan hänelle on kehittynyt tappava, harvinainen keuhkosairaus, jonka hoitoon on olemassa vain yksi lääke - sekin itsessään tappava. Normaalisti lääkettä saavien potilaiden selviytymismahdollisuus on 50%, mutta koska professorimme kunto on jo ennestään niin heikko, hänen mahdollisuuksikseen arvioitiin 30%. Seuraavan parin päivän sisään selviää, mihin suuntaan professorimme kunto kääntyy. Tilanne vetää meistä jokaisen polvillemme ja seminaarin puolelta meitä onkin kehotettu rukoilemaan ja paastoamaan kukin omien mahdollisuuksien mukaan. Tällä hetkellä loppukokeet ja -projektit tuntuvat huolina varsin pieniltä.

Isaacson kappeli.

Vernardin muistotilaisuus torstaina 19.11. Andersson kappelissa.

Vernardin ystävä ja oppilaskunnan varapuheenjohtaja Dominique avasi tilaisuuden.

Ystävämme pienryhmä Spiritual journey -kurssilta.

Itse hautajaiset viime maanantaina. En ole koskaa aiemmin ottanut osaa hautajaisiin, joten aidot etelän baptistien hautajaiset olivat kieltämättä mielenkiintoiset ensimmäiset tällä saralla. Mutta kuten olettaa saattoi, liki nelituntiseen tilaisuuteen kuului itkua ja naurua, musiikkia, puheita, saarna ja paljon hienoja muistoja. Avoin arkku oli myös kulttuuriseikka, johon Suomessa ei varmasti niinkään olla totuttuja. Vainajan perhe tuntui olevan kovin otettu siitä, kuinka paljon yliopistolta tuli henkilökuntaa ja ystäviä mukaan tähän tilaisuuteen.

Se on varmaa, että tätä syksyä en tule unohtamaan. Se on sisältänyt monia vaikeita hetkiä ja vielä tälläkin hetkellä mielessä kummittelee huoli professoristamme. Samaan aikaan kaikki tämä ravistelu viime viikkoina on tuonut yhteisöä lähemmäksi toisiaan ja nostanut esiin kysymyksiä, joita on käsiteltävä kunhan pystymme siirtymään suurimman surun yli. Kaikki tämä kuuluu elämään yhtälailla kuin päivittäiset ilon hetketkin. Parasta mitä tällä hetkellä voimme North Parkissa tehdä, on tukea toisiamme lukukauden loppuun asti (joka siis siintää kahden viikon päässä) ja olla etenkin niiden kanssa, joille edellä mainitut henkilöt olivat tulleet erityisen läheisiksi ystäviksi.

Ensimmäisen adventin kunniaksi sytytetty kynttilä olkoon toivon ja meille annetun lupauksen merkkeinä tuomassa valoa tämän kaiken synkkyyden keskelle, niin täällä Chicagossa kuin myös kaikille lukijoille, missä päin maailmaa kukin tällä hetkellä meneekin.