Siivouspäivä

Elämän realiteetit, osa 1. "Toisinaan täytyy siivota."

Tarina siitä, kuinka The Foster Home sai (= minä ostin) upouuden imurin. Ja oikein tällaisen periamerikkalaisen "ostos-tv" -version. ;) Janelle sen joku aika sitten kokosi ja hyvin tuntuu toimivan!

"Precious Lord, take my hand"

Tuskin kukaan meistä arvasi syksyllä, millainen lukukausi meillä olisi edessä. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet monelle meistä rankat, sillä opiskelutoverin lisäksi kolme opiskelijaa menetti jonkun perheenjäsenensä kahden päivän sisään Vernardin kuolemasta. Ja professorimme, josta mainitsin edellisessä postissani ei ole vieläkään herännyt koomasta. Sen sijaan hänelle on kehittynyt tappava, harvinainen keuhkosairaus, jonka hoitoon on olemassa vain yksi lääke - sekin itsessään tappava. Normaalisti lääkettä saavien potilaiden selviytymismahdollisuus on 50%, mutta koska professorimme kunto on jo ennestään niin heikko, hänen mahdollisuuksikseen arvioitiin 30%. Seuraavan parin päivän sisään selviää, mihin suuntaan professorimme kunto kääntyy. Tilanne vetää meistä jokaisen polvillemme ja seminaarin puolelta meitä onkin kehotettu rukoilemaan ja paastoamaan kukin omien mahdollisuuksien mukaan. Tällä hetkellä loppukokeet ja -projektit tuntuvat huolina varsin pieniltä.

Isaacson kappeli.

Vernardin muistotilaisuus torstaina 19.11. Andersson kappelissa.

Vernardin ystävä ja oppilaskunnan varapuheenjohtaja Dominique avasi tilaisuuden.

Ystävämme pienryhmä Spiritual journey -kurssilta.

Itse hautajaiset viime maanantaina. En ole koskaa aiemmin ottanut osaa hautajaisiin, joten aidot etelän baptistien hautajaiset olivat kieltämättä mielenkiintoiset ensimmäiset tällä saralla. Mutta kuten olettaa saattoi, liki nelituntiseen tilaisuuteen kuului itkua ja naurua, musiikkia, puheita, saarna ja paljon hienoja muistoja. Avoin arkku oli myös kulttuuriseikka, johon Suomessa ei varmasti niinkään olla totuttuja. Vainajan perhe tuntui olevan kovin otettu siitä, kuinka paljon yliopistolta tuli henkilökuntaa ja ystäviä mukaan tähän tilaisuuteen.

Se on varmaa, että tätä syksyä en tule unohtamaan. Se on sisältänyt monia vaikeita hetkiä ja vielä tälläkin hetkellä mielessä kummittelee huoli professoristamme. Samaan aikaan kaikki tämä ravistelu viime viikkoina on tuonut yhteisöä lähemmäksi toisiaan ja nostanut esiin kysymyksiä, joita on käsiteltävä kunhan pystymme siirtymään suurimman surun yli. Kaikki tämä kuuluu elämään yhtälailla kuin päivittäiset ilon hetketkin. Parasta mitä tällä hetkellä voimme North Parkissa tehdä, on tukea toisiamme lukukauden loppuun asti (joka siis siintää kahden viikon päässä) ja olla etenkin niiden kanssa, joille edellä mainitut henkilöt olivat tulleet erityisen läheisiksi ystäviksi.

Ensimmäisen adventin kunniaksi sytytetty kynttilä olkoon toivon ja meille annetun lupauksen merkkeinä tuomassa valoa tämän kaiken synkkyyden keskelle, niin täällä Chicagossa kuin myös kaikille lukijoille, missä päin maailmaa kukin tällä hetkellä meneekin.

Ystävän muistolle / In the loving memory of our friend Vernard

Tänään kokoonnuimme kuukausittain järjestettävään ilta-kappeliin, josta vastuussa oli ylistys & luovuus -kurssin opiskelijajoukko. He olivat panostaneet kappeliin paljon tuoden erilaisia elementtejä kaikilla eri aisteilla havaittaviksi. Toteutus oli kaunis, mutta kappelia varjosti erään henkilön poissaolo. Professorimme (ja kyseisen kurssin opettaja) van Horn on ollut jo kolmisen viikkoa sairaslomalla rankan taudin seurauksena ja jo yli viikon ajan häntä pidettiin koomassa, jotta hänen tilansa pysyisi jotakuinkin vakaana. Sunnuntaina saimme kuulla iloisia uutisia, että hänen vointinsa oli yllättäen parantunut huimasti ja hänet voitiin tänään herättää koomasta. Monien rukoukset kuultiin ja saimme iloita siitä ihmeestä, mikä hänen kohdallaan tapahtui.

Kun iltakappeli päättyi, saliin saapui muutama seminaarin henkilökunnan edustaja ilmeet hyvin vakavina. "Joudumme ilmoittamaan teille, että Vernard Jones on tänään nukkunut pois. Saimme tiedon samaan aikaan, kun kappeli aloitettiin." Monet meistä, itseni mukaan lukien, putosivat istualleen ja hetken epäuskon jälkeen kyyneleet nousivat läsnäolijoitten silmiin.

Ystävämme Vernard oli seminaariyhteisön vaikuttavimpia jäseniä. Koskaan hän ei kävellyt ohitse kysymättä vilpittömästi kanssaopiskelijoittensa kuulumisia. Vaikka hänen elämäänsä varjosti heikko terveydentila, hän ei antanut sen masentaa itseään. Saatoin aavistaa, että hänen terveytensä ei ehkä ole huipussaan, mutta hän loisti sellaista iloa ja valoa, etten ikinä olisi uskonut tilanteen olevan niin vakava kuin se todellisuudessa oli. Kiitollisena hän palveli ystäviään ja kouluaan asunto-koordinaattorina, urheilujoukkueiden hengellisenä neuvonantajana sekä oli mukana monessa muussa projektissa ja työssä. Sen lisäksi hänellä oli AINA aikaa ihmisille, ystävilleen, sekä myös tuntemattomille.

Minulle Vernard oli seminaarin johtajan jälkeen ensimmäinen kontakti koko North Parkiin. Soitin hänelle kesällä pariin otteeseen suorittaakseni asumiseen liittyviä maksuja, ja perheeni sekä ystäväni voivat todistaa että tulin puheluitten jälkeen aina todella hyvälle tuulelle. Vaikka en tuntenut Vernardia, hän jaksoi kiinnostuneena kysellä Suomesta ja elämästäni. Toisen puhelun jälkeen menin ystävieni luokse sanoen hilpeästi (ja hänen etelän aksenttiaan matkien) "Vernard Jones is awesome! I can tell you I like him already!" (V. J. on mahtava! Voin jo nyt kertoa tykkääväni hänestä todella paljon!). Ja kun saavuin paikan päälle, hän piti huolen että asunnossamme oli minulle edes sänky valmiina. Seuraavana päivänä kun hän kuuli ettei minulla ole peittoa, tyynyä tai lakanoita, hän hankki jostain minulle aivan uuden setin kaikkia edellä mainittuja asioita ja kiikutti ne vielä asunnolle ennen puolta yötä. Kun erän ystävä kysyi kerran häneltä, miten hän jaksaa hoitaa työtään niin innolla ja tunnollisesti, Vernard katsoi ystäväänsä ja vaatimattomaan tapaansa totesi "I'm just blessed to be a blessing".

Viime viikko oli todella rankka minulle. En ole koskaan kokenut sellaista koti-ikävää, joka hyökkäsi aivan yllättäen päälleni. Oloni oli vain yksinäinen, kuten nyt muukalaisella vieraassa maassa voi olla. Keskiviikkona vaeltelin hieman alla päin pitkin seminaarin käytäviä ja pysähdyin lukemaan jotain julistetta seinällä. Hetken päästä kuulin takaani iloisen "Nelli-Maaria!", vahvalla aksentilla mutta melko oikein äännettynä. Mietin kuka ihme takanani saattoi olla, kuka muka tietää ja muistaa koko nimeni... Ja kuten voitte arvata, se oli Vernard. Tuona ankeana päivänä ja rankan viikon keskellä, hetken verran Vernard sai minut tuntemaan että joku tuntee minut ja joku on iloinen siitä että olen täällä. Vielä viime lauantaina kävellessäni kotiin hyväntekeväisyyskonsertista, näin Vernardin juttelemassa kadulla Timin kanssa ja hän omaan uskolliseen, alati iloiseen tyyliinsä heilautti valtavaa kättään tervehdykseksi. Tämän jälkeen en enää häntä tavannut.

Kun kuuden jälkeen saimme tiedon tapahtuneesta, koko kampus lamaantui. Meitä oli vain osa tässä kappelissa seminaarilla, mutta saman tien ja seuraavan tuntien aikana väkeä alkoi virrata paikalle selkeästi tyrmistyneinä ja monet vuolaasti itkien. Vaikka Vernard oli ollut seminaarissa vasta tämän vuoden alusta asti, hän oli tullut meille kaikille tärkeäksi. Kuten dekaanimme Deb sanoi, palkatessaan keväällä Vernardin asunto-koordinaattoriksi, hän tiesi että tällä henkilöllä tulisi olemaan valtava vaikutus yhteisöömme. Kokoonnuimme kaikki kappeliin, ei pelkästään seminaarin väki vaan myös hänen luotsaamiaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajia, yliopiston kiinteistön huoltohenkilökuntaa, läheisiä ystäviä, seurakuntalaisia ja monia muita, joille tämä rakastettu veli oli tullut tärkeäksi. Saimme jakaa toisillemme yhteisiä muistoja ystävästämme muutaman tunnin ajan. Itkimme, nauroimme, lauloimme, rukoilimme ja jaoimme yhdessä tämän menetyksen keskenämme.

Elämä kuitenkin jatkuu. Vernard ei ole enää kanssamme, mutta saamme luottaa siihen että hän on nyt siellä, missä ei ole enää kipua, kärsimystä ja kyyneliä. Tai kuten eräs hänen ystävistään kyynelten keskeltä nauroi, "nyt Vernard on siellä, missä hän saa syödä mitä tahansa huolehtimatta verensokeristaan". Kaikki ne kokemukset ja kertomukset tästä lähimmäisen rakkautta loistavasta veljestä saavat nyt olla inspiroimassa ja ohjaamassa meitä North Parkilaisia olemaan muille ihmisille sitä, mitä ystävämme oli meille.

(Minulla ei ole harmikseni yhtää hyvää kuvaa Vernardista. Tässä kuvassa hän on violetissa paidassaan avaamassa lukuvuotta ensimmäisen päivän kappelissa. Alla hän kävelee keskellä kuvaa sinisissä vaatteissaan takaisin tutustumispäivän urheilu- ja ulkopelitilaisuudesta.)

Today after the evening chapel our seminary community got the devastating news, that our friend and brother Vernard had passed away. As people started gathering at Isaacson chapel, we had the opportunity to share our memories of this always encouraging and uplifting man. I got to share how important he was for me in making me feel welcome at NPTS: how he would take care that I got a pillow and a blanket during my first days here and how last week when I felt alone and isolated in this new country and city, he'd greet me in his joyful way "Nelli-Maaria!" (I really had to turn around to see, who was this person who knew and actually remembered my whole name). As we got to hear, Vernards impact in out community was enormous. It's truly sad to think that he won't be among us anymore, but I think that everyone who knew him and got to hear all the wonderful stories about him today at the chapel, was challenged and inspired to continue his legacy - trying to be to others, what he was for us.

Even though I got to know Vernard only for a couple of months, I truly miss him. At the same time it brings me comfort, that our friend has arrived home, where there is no pain or tears. May his memory live with us, until we meet again some day.

Ystävämme Vernardin muistolle. In the loving memory of our friend Vernard.

Nelli

Kampuksen kuvapläjäys

Huh hah hei... Ajattelin sopivan inspiraation tultua lähettää kuvia kampuksesta ja kirjoitella opiskelusta enemmänkin, mutta koska kuvien lataamiseen meni lopulta miltei tunti (!), saa sepustaminen jäädä myöhemmäksi. Aivot nimittäin ehtivät jo jäätyä ja lattialla on hyytävän kylmä istuskella naputtelemassa koneella. Joten ehkäpä sitten huomenna...

Mutta tässä siis kuvia North Parkin kampukselta. Ne on otettu jo joskus elo-syyskuun vaihteessa, mutta en vain saanut aikaiseksi laittaa niitä tänne aiemmin. Nyt kampuksella on jo melko paljasta, sillä viimeisetkin puut ovat tiputtaneet lehtensä viime päivien aikana. Seuraavaksi tämä alue nähdäänkin varmaan lumipeitteen koristelemana.

Tässä vanha päärakennus, Old Main. Minä tietenkin kauhistelin suruliputusta ja mietin, kuka yliopistolla on kuollut, kunnes Janelle totesi että lippu on todennäköisesti salossa Ted Kennedyn takia. Tuossa vaiheessa tämän kuolemasta oli jo muutamia päiviä, mutta ilmeisesti tällaisia merkkihenkilöitä saatetaan liputtaa jopa viikonkin ajan ympäri maata.

Wilson Hall.

Anderson Chapel, kampuksen uudempia rakennuksia.

Hanson Hall. Tämän rakennuksen ohi on aina hauska kulkea, sillä kaikki musiikin opinnot tapahtuvat täällä. Tosin minä en ole vielä koskaan kuullut saksofoni-sooloja tai ainuttakaan bändiä. Aina kun kuljen avoimen ikkunan ohi, siellä harjoitellaan oopperaa (tai jotain klassista laulua - jos niillä on jokin ero, mulla ei ole siitä mitään käsitystä)... Joka tapauksessa joku siellä aina kiljuu!

"Green space". Taaskaan en osaa sanoa, onko tuolla aukiolla joku hienompikin nimi. Mutta tuollainen nurmikenttä on kyseessä. Se palvelee erityisesti frisbeen heittelijöitä, mutta myös auringonpalvojia ja niitä opiskelijoita jotka tahtovat ehdottomasti lukea ulkoja. Tällä nurmipläntillä sijaitsi ennen kirjasto, mutta uuden (taustalla häämöttävän) kirjaston valmistuttua alueesta tehtiin puisto.

Yritin katsoa kartalta, mikä mahtaa olla edessä sijaitsevan rakennuksen nimi, koska minulle se on aina ollut vain talo, jossa sijaitsee Student Services. Ja kappas kappas, kartallakin nimenä oli vain Student Services! Aiemmin rakennus on palvellut yliopiston presidentin asuntona, mutta veikkaisin että nykyinen Mr. President Parkyn on ihan onnellinen, ettei hänen tarvitse asua keskellä kampusta. Taustalla Caroline Hall.

Ympäri kampusta on tällaisia hälytintolppia vaaratilanteiden varalle. Valitettavasti tämänkin lukukauden aikana näille on löytynyt käyttöä jo ainakin kertaalleen... Huvikseen niitä ei kannata painella, sillä siitä mätkähtää parin sadan dollarin lasku!

Tästä puistoalueen suunnittelusta vastannut maisemointi arkkitehti (vai mikälie puutarhatonttu - taas mulle täysin vierasta alaa!) voitti jonkin palkinnonkin tästä toteutuksesta. Kieltämättä ihan kiva. :)

Logot ja kaikki...

Tässä on siis se uusi kirjasto, Brandell Library. Todella jees paikka kaikkine lukunurkkauksineen ja paljon luonnon valoa tuovine ikkunoineen!

Kirjaston edestä. Tuolla kadun kulmalla sijaitsee meidän Taj.

Meidän viereinen college-opiskelijoiden asuntola Sohlberg Hall. Asuntoloita on vielä toinenkin, joen toisella puolella sijaitseva Burgh.

Lisää seminaarin kämppiä, meitä viistosti vastapäätä. Noihin kun pääsis asumaan...

Ja tässä tuleekin sitten se meidän rakennuksemme, NPTS.

Seminaari oikeasta etuviistosta...

... ja vasemmasta etuviistosta!

Täällä meitä teologeja sitten leivotaan. Virallisesti tämä on Nyvall Hall (ja kaikille Santalasta tavalla tai toisella osallisille: Nyvall on vissiin vähän niin kuin paikallinen Braxén). Vasen siipi on Isaacsson Chapel ja oikea siipi Olsson Lounge. Ja keskellä pihaa, kuvassa pienen pienenä istuu Lina Sandell, Ruotsin oma Fanny Crosby. Tämäkin taisi olla turhaa nippelitietoa kaikille Sandön henksu-kurssin käyneille, mutta tulipahan kuitenkin mainittua...

Ja vaikkei enää ollakaan kampuksella, lisätään tähän pari Fosterin suosikkikohdetta. Ensinnäkin tämä on se Tre Kronor ravintola, josta saa hyvää ruokaa. Lihapullat, aamiais-kanasalaatti-croissant ja vohvelit on kokeiltu ja hyviksi havaittu. :)

Sekä tietenkin kiireisten opiskelijoitten taukopaikat: Jimmy John's (lounaspatonkeja, mutta ehdottomasti parempi kuin Subway!) sekä Starbucks! Molemmat paikat saavat kyllä takuuvarmasti huimat voitot sijaintinsa takia. Näissä paikoissa ei oikeastaan voi olla törmäämättä tuttuihin, sillä sekä opiskelijat että opettajat kuuluvat kanta-asiakkaisiin.

Tässä tämän kertainen kuvakierros minua ympäröivään maailmaan. ;) Lisää opiskelusta sitten joskus...

Suuri Kurpitsa ja muita ruokatarinoita

Ensimmäinen kunnon amerikkalainen juhlapyhä, Halloween, on nyt takana. Oli todella hauskaa seurata, kuinka monet valmistautuivat siihen viikkokaupalla virittelemällä pihoilleen hämähäkin seittejä, hautakiviä, puihin lepakoita ja jopa hirtettyjä luurankoja. Sekä tietenkin kurpitsalyhtyjä! Kaikenlaisesta juhlakrääsästä tykkäävänä ihmisenä kävelin ympäri katuja ja hihittelin ihmisten mielikuvitukselle. Etenkin Lake Forestissa oltiin panostettu Halloweeniin näyttävästi.

Varsinaisena Halloweenina istuin ensin aamusta iltapäivä neljään asti oppitunneilla, sillä olin ottanut ylimääräiseksi kurssiksi kahden päivän seminaarin nuorten sielunhoidosta. Siitä ehkä lisää myöhemmin... Mutta koulusta vapauduttuani suuntasin Janellen, Tylerin ja Julion kanssa erään seminaarilla opettavan naisen talolle, sillä hän tahtoi lahjoittaa meille vuodesohvan. Sohva osoittautui iloksi silmille (oikeastaan kivamman näköinen kuin mikään niistä myynnissä olevista käytetyistä sohvista, joita kahden kuukauden aikana näin!) ja näin olohuone sai vihdoin lisätäytettä. Sillä aikaa kun Tyler ja Julio kantoivat sohvaa rappusia pitkin alas, minä sain olla talon edustalla jakamassa karkkia pienille prinsessoille, merirosvoille, luurangoille, hobbiteille ja ties mille otuksille. Tämä naapurusto jossa olimme, on yksi Chicagon vilkkaimmista "Trick or treat"-naapurustoista - jokainen osallistuva talo joutuu varautumaan 800-1000 karkilla päivään (ja jokaiselle lapselle annetaan vain yksi karkki). Minusta oli hauskaa päästä osaksi tätä perinnettä, mutta en kyllä ihan ymmärrä sitä että Suomessakin oli kierretty karkkeja keräämässä... Eiköhän pääsiäisen virpominen ole enemmän sitä meidän perinnettä ja ihan tarpeeksi Suomalaiseen kontekstiin.

Suurta Kurpitsaa en tänä Halloweenina nähnyt, mutta suuren kurpitsan kyllä. Tuttavillamme oli pihallaan arviolta sellainen 20-25 kiloinen kurpitsa. Sitä ei oltu kaiverrettu lyhdyksi, vaikka näin kyllä myös upeita lyhtyluomuksia ihmisten pihoilla. Jopa moni seminaarilainen oli kaivertanut oman kurpitsalyhdyn palotikkailleen. :)

Tässä viimeisen kuukauden aikana kulttuurishokkeillessa on tullut todettua, että ruoka on kyllä iso osa ihmisen elämää. Yksi ärsyttävimmistä hetkistä on olla kaupassa ja miettiä mitä sitä söisi, koska täällä se ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin mihin viime vuosien aikana sai tottua.

• Ensinnäkin Hangossa oli helppoa, kun sai yleensä lounaan koulun puolesta. Täällä sitä ylellisyyttä ei ole, sillä koulun lounas-sali on vain collegen opiskelijoita varten (ja eipä siitä hirveän mairittelevasti muutenkaan puhuta).
• Toisekseen, asuin kahden loistavan kokin kanssa, joiden siivellä oli kiva tehdä juttuja ja opetella niinkin tylsää elämän osa-aluetta kuin kokkailua...
• Kolmanneksi - Hangossa asuin K-kauppa Stigua vastapäätä, jonne oli helppo kipaista kun margariini loppui (niin tai teki mieli karkkia). Nyt pitää joko varautua pitempään kävelymatkaan useita kertoja viikossa (viikon tarpeita kun ei välttämättä kerralla jaksa kantaa) tai kulkea bussilla. Tosin Marylta lainassa ollut auto on auttanut tässä näin väliaikaisesti.
• Ja neljänneksi tosiaan siellä kaupassa on ihan erilainen valikoima kuin Suomessa. Ikinä en ole niin tarkkaan miettinyt syömisiäni kuin täällä, sillä (ylläri ylläri) kaikki on niin epäterveellistä. Tälläkin viikolla päätin leipoa sämpylöitä, koska höttöleipä ei innostanut (ja sitäpaitsi kaikissa niissä on maitoa). Menin etsimään leipäjauhoja ja totesin että täkäläisille se tarkoittaa leipäkoneelle tarkoitettuja vehnäjauhoja. Että se siitä hyvästä ideasta... :P

Niinpä sitten olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja oikeasti valmistaa suurimman osan syömisistäni itse, jotta ainakin tiedän mitä suuhuni pistän. Pieni askel ihmiskunnalle, valtava harppaus Nellille! (Kokkaus on välttämätön paha. Olenhan vanhempieni lapsi...) Skypessä aina välillä kyselen äipältä ohjeita, välillä katselen koneelta valokuvia niistä Opiskelijan keittokirjan sivuista jotka ennen matkaa kuvasin (hyvä tapa säästää matkatavarakiloissa) ja tutkin erilaisia ruokablogeja. (Tämän lähemmäksi ruokablogin pitämistä en muuten ikinä aio harhautua - tämä on lupaus!)

Tässä kokeiluerä puhalillejä. Niistä tuli jännän oransseja (sävyä muutettu kuvassa, jotteivät näyttäisi niiiiiin epäilyttäviltä) johtuen kummallisesta mausteseoksesta, joka oli lähinnä liha-/kasvisliemikuutiota mitä täältä löysin. Mutta ihan hyviä niistä tuli. Nyt uskallan tehdä niitä täkäläisillekin, jotka ovat kyselleen skandinaavisten lihapullien perään.

Koti-ikävän lievennystä vaiko kenties lietsomista?

Plättyjä. Näitä mä tykkään tehdä melkein joka viikonloppu. :)

Erä kummallisia lättänä-sämpylöitä... Melko jännän makuisia, mutta menee kivasti jonkun suolaisen kanssa. :P

Näihin upposi ihan hyvä määrä kaurahiutaleita. Jostain Myllyn paras -sivuilta mä varmaan tuonkin reseptin kaivoin. Kai...

Omppupaistokseen inspiroi iso pussillinen omenoita, jotka saatiin vuodesohvan "kaupanpäällisinä". Aikani Sweden Shopissa pyörittyäni löysin myös Ekströmsin vaniljakastike-seosta kyytipojaksi, olisi muuten jäänyt melekoisen kuivaksi. Mutta eivätpä ainakaan Janelle ja Amy valittaneet. Toki hehän eivät paremmasta tiedä... ;D

Kiitos kun sain jakaa palan kulttuurishokkia kanssanne. Lupaan tehdä niin jatkossakin. Ja jos joku tuntee suurta kutsumusta muuttaa Amerikkaan hovikokiksi, anomuksia otetaan mielihyvin vastaan! ;)

Ps. Vielä aiheeseen liittyen... Pistäydyin tänään ensi kertaa Nuorisotyön opintojen keskuksessa, joka sijaitsee kampuksella. Juttelimme siellä isolla porukalla eri maitten "kansallisherkuista" (eli ruoista joita kukaan muu ei halua edes oppia syömään) ja pääsin jakamaan mämmin ilosanomaa jotenkin näin: "Pahaa. Valmistetaan ruisjauhoista tai jostain vastaavasta. Näyttää ihan kakalta. Syödään kerman kera. Gordon Ramsaylla oli hyvin osuva, tyylilleen uskollinen mielipide tästä jälkiruoasta." Jotenkin tämä kuvaus herätti hilpeyttä ja uteliaisuutta muissa. Eli jos joku tulee tänne kyläilemään ensi keväänä, täältä voisi löytyä muutama utelias mämmin maistaja.

Tack så mycket, Ingvar Kamprad Elmtaryd Agunnaryd!

Kouluhommat ovat pitäneet taas muutaman viikon ajan huolen siitä, ettei ole tullut tänne kirjoiteltua tarpeeksi ahkeraan. Päivitetään nyt kuitenkin loppuloman kuulumiset ja yritään kuroa umpeen informaatiokatkoksen jättämää aukkoa. ;)

Loman kohokohta oli reissu Ikeaan, jota miltei ensimmäisestä viikosta asti olin malttamattomana odottanut (ja asian tiimoilta eri tahoja ahdistellut). Pääsin sitten treenaamaan ajelua sillä viikolla oikein kunnolla, kun meistä arkajaloista rohkeimpana minut passitettiin auton rattiin. Chicagossahan kaupungin Ikeaan matkaaminen on hieman eri juttu, kuin Suomessa. Oikeastaan matkaan kuluu aikaa saman verran kuin Lahdesta Vantaan Ikeaan ajaessa, ja myös täällä valtaosa matkasta menee motarilla. Tämä luultavasti antaa melko hyvän kuvan Chicagon koosta ja välimatkoista tässä kaupungissa. Erinomaisesta kartturista Alicesta huolimatta ajettiin kerran harhaan ja tuli sitten käytyä samalla myös O'Haren lentokentällä kotimaan terminaalia moikkaamassa. Hupsista!

Olin ehtinyt viikkotolkulla suunnitella sisustusta ja ostoslistaa sekä laskea budjettia uudelleen ja uudelleen. Vasemmalla lopullinen ostoslistani, oikealla Alicen.

Janelle liukuportaissa. Tämä oli hänelle toinen tai kolmas kerta ruotsalaisessa kalustetaivaassa, kun minä taisin pelkästää viime vuoden aikana käydä 6-7 kertaa Ikeassa (kiitos siitä Santalan seikake -välituntikahviolle, joka aiheutti ainakin kolme näistä käynneistä). Schaumburgin Ikea oli eri mallinen, kuin meidän suomalaiset sisarensa. Myymälän keskiosa oli avoin useammassa kerroksessa ja tämän keskiympyrän reunoilla kulki yksi iso käytävä jonka varrella kaikki kalusteet sijaitsivat (vrt. pienempien tavaratalojen käärmemäisesti luikerteleva käytävä).

Lihapullia oli odotettu pitkään! Kun saavuimme paikan päälle, huomasimme Alicen kanssa järkytykseksemme että amerikkalaiset tarjoilivat lihapullien kanssa mac'n cheese makaroni-juustomössöä. Kaikki jotka tuntevat minua tarpeeksi, osaavat varmaan kuvitella järkytykseni määrän ja kovaäänisen "Seriously?!", joka suustani pääsi. Onneksi huomasin, että toisena vaihtoehtona on lihapullia pastan ja tomaattikastikkeen kanssa, joten päädyin sitten siihen. Mutta kyllä lisukkeiden kuuluisi olla perunaa muodossa tai toisessa... :P

Tässä kärryni muutaman tunnin haahuilun jälkeen. Mukaan tarttui verhot, verhotankoja, peili, täkki, tyynyjä, kukkaruukkuja, kynttilöitä, pari lamppua, päiväpeitto ja muuta vastaavaa.

Tässä lopullinen saaliini - ensimmäiseltä reissulta! ;D

Eli pääsin/jouduin Ikeaan kahdesti saman viikon aikana, koska isot kalusteet eivät mahtuneet millään meidän henkilöautoomme ekalla kerralla. Oppilaskunnan kv. opiskelijoiden vastuuhenkilö Mark lähti sitten toiselle keikalle kanssani, jolloin matkaan tarttui lipasto, säilytyspenkki ja hylly keittiöön.

Tässä Mark tutkailee lipaston kokoamisohjeita. Hän ja alakerran Tyler auttoivat meitä kasaamisessa, jossa menikin sujuvasti muutama tunti. Mutta olipahan mukavaa saada muutama silmää miellyttävä kaluste kaiken erittäin sekalaisen lahjatavaran lisäksi. Esteetikko on aina esteetikko ja kodin laittaja on sellainen myös (ja etenkin) ulkomailla. Kunhan vielä ruuvaillaan verhotangot paikoilleen ja saadaan tavaraa olohuoneeseen, voin pikkuhiljaa alkaa laittamaan tänne niitä "jälkeen" kuvia.

Ps. Ikeasta piti toki ostaa myös Maraboun suklaata, piparkakkutaikinaa, glögiä ja joulukynttelikkö!! ;D